Suomi on jaettu eri kuntiin, jotka puolestaan toimivat paikallishallinnon yksikköinä. Kunnilla on Suomessa pitkä historia, sillä jo keskiajalla maassamme oli lainsäädäntö, joka asetti kaupungeille oman erikoislainsäädäntönsä suhteessa maaseutuun. Esimerkkinä tästä voidaan mainita se seikka, että vielä ennen 1734 lakia kauppaoikeus ja rikoslaki erosivat toisistaan maaseudulla ja kaupungissa. Suomi sai kunnallisen itsehallinnon vuonna 1865. Tuon vuoden helmikuun kuudentena päivänä annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maalla. Säädyille oli tehty esitys jo vuonna 1863, ja sen esikuvana oli toiminut Ruotsin kunnallisasetus. Kuntajaon pohjana toimi seurakuntajako, ja kunnallishallintoon siirtymiselle annettiin kymmenen vuoden määräaika, joka päättyi vuonna 1875. Evankelis-luterilaisten seurakuntien lisäksi maakuntien jaon pohjana olivat kappeliseurakunnat ja joissakin tapauksissa seurakunnille alisteisista kappeliseurakunnista tuli itsenäisiä kuntia.

Se, onnistuttiinko perustamaan rukoushuonekunta, kappeliseurakunta tai itsenäinen seurakunta, riippui kyläläisistä. Heidän oli päätettävä, halusivatko he ja oliko heillä taloudellisia resursseja rakentaa rukoushuone, kappeli tai kirkko sekä kustantaa papiston apulaisen, kirkkoherran tai kappalaisen palkka. Köyhemmät ja harvemmin asutut alueet muodostivat pinta-alaltaan suuria kuntia, ja käänteisesti varakkaat ja tiiviisti asutetut alueet muodostivat lukuisia pieniä kuntia. Maaseudulla esimerkiksi poliisin ja maistraatin kustannukset hoidettiin valtion varoin kihlakunnissa, kun taas kaupungeissa kyseiset kulut maksettiin kaupungin omista varoista. Kaupungit olivatkin yllättävän pitkään vastuussa maistraattien ylläpitämisestä, sillä vastuu siirtyi valtion harteille vasta vuonna 1964. Tuolloin tapahtui ns. uusien kaupunkien perustaminen. Tämä tarkoitti sitä, että kaupungiksi muuttuminen kävi helpommaksi ja ero pienen kaupungin ja suuren teollistuneen maakunnan välillä pieneni.

Kunnat Suomen itsenäisyyden aikana

Suomen tultua itsenäiseksi oli edessä uusien lakien säätäminen. Vuosina 1917-1919 säädettiin kuntalait ja perustuslait, joiden pohjalta kuntahallinnon perusteeksi määrättiin yleiset, yhtäläiset, salaiset ja suhteelliset vaalit. Vuonna 1925 tehtiin säädös, jonka mukaan kuntajako ei riippunut enää evankelis-luterilaisten seurakuntien jaoista tai muistakaan ulkoisista jaoista. Tämän muutoksen jälkeen seurakuntien ja kuntien lukumäärän välinen korrelaatio katosi. Pienillä kunnilla oli vaikeuksia täyttää kaikkia tehtäviään, joten vuonna 1932 tehtiin kunnille mahdolliseksi muodostaa kuntayhtymiä, joita löytyy nykyään esimerkiksi terveydenhuollon puolelta. Seuraava merkkipaalu oli vuosi 1949, jolloin kuntia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistettiin kunnallislain uudistuksessa. Muutoksiin kuului mm. se, että kaikentyyppisiin kuntiin tuli pakolliseksi viraksi kunnanjohtajan virka. Vuonna 1970 otettiin seuraava askel, kun perustettiin kunnallinen työmarkkinalaitos palkkojen yhtenäistämistä varten.

Uudistuksia

Vuonna 1977 asetettiin uusi kunnallislaki, joka käytännössä poisti kaupunkien, maalaiskuntien ja kauppaloiden väliset juridiset erot. Kauppala on vanha käsite, joka tarkoitti maalaiskuntaan kuuluvaa epäitsenäistä kauppalaa tai kaupunkimaista kuntaa, jolla ei ollut vanhojen kaupungin taikka uusien kaupunkien oikeuksia ja velvollisuuksia. Muutokset jatkuivat vuonna 1989 jolloin alkoi ns. ”vapaakuntakokeilu”. Kokeilun myötä esimerkiksi Raisio kertoi vuonna 1997 karsineensa päätöksenteon tarpeetonta moniportaisuutta ja saaneensa uutta tehokkuutta hallintoonsa. Vuonna 1993 tehtiin päätös, jonka perusteella luovuttiin kuntien menoja vastaavien valtionapujen tarkasta määrittelemisestä: tämä mahdollisti, että kunnat saattoivat käyttää laskennallisin perustein saadut jako-osuudet oman harkintansa mukaisesti. Tämä ei kuitenkaan poistanut velvollisuutta täyttää kuntien lakisääteisiä tehtäviä. Uudistus helpotti kuntien saneeraamista taloudellisesti vaikeana aikana, jolloin Suomi kärsi lamasta. Vuonna 1995 voimaan tullut uusi kuntalaki puolestaan kasvatti kuntien autonomiaa.

Kuntaliittojen historiaa

1900-luvun alkupuolella perustettiin keskusjärjestöjä valvomaan kuntien valtakunnallisia etuja sekä kehittämään kuntien välistä yhteistyötä. Kaupungeilla ja kauppaloilla oli oma etujärjestönsä, mutta sellainen puuttui maalaiskunnilta aina vuoteen 1921, jolloin perustettiin Maalaiskuntien liitto. Liitto valvoi suomenkielisten maalaiskuntien etuja. Vuonna 1926 perustettiin puolestaan ruotsinkielinen Finlands Svenska Landskommuners Förbund. Kaksikieliset maalaiskunnat kuuluivat jompaankumpaan järjestöön. Elinkeinorakenteen muuttuessa maalaiskunta-termi kävi vanhaksi, ja suomenkielinen liitto otti nimekseen Suomen Kunnallisliitto vuonna 1969. Ruotsinkielinen liitto muutti nimensä Finlands Svenska Kommunförbundiksi seuraavana vuonna. Vuonna 1993 nähtiin iso fuusio, kun kuntien keskusjärjestöt liittyivät yhteen kunnallisen työmarkkinalaitoksen, Sairaalaliiton, Suomen maakuntaliiton ja Suomen ammattioppilaitosten liiton kanssa. Näin syntyi Suomen Kuntaliitto. Liiton toimintaan osallistuvat kuntien ohella myös maakuntien liitot, sairaanhoitopiirit sekä myös muut kuntayhtymät. Liiton tavoitteena on edistää mm. kuntien ja kuntayhtymien toimintaedellytyksiä ja elinvoimaa.