Suomen kuntarakenteen muutos 1800-luvun puolivälistä tähän päivään

Suomi jakautuu maantieteellisesti 19 maakuntaan, joista väkiluvultaan pienin on Ahvenanmaa (27 817 asukasta), kun taas Uusimaa on maakunnista suurin (1 429 202 asukasta). Maakunnat jakautuvat edelleen pienempiin alueellisiin yksiköihin, kuntiin. Aikaisemmin kunnat ryhmiteltiin vielä erikseen 70 eri seutukuntaan, joilla tarkoitetaan muutaman kunnan muodostamaa aluekokonaisuutta. Vuoden 2014 alusta lähtien tästä kuitenkin luovuttiin virallisena alejakona. Kuntia voidaan jakaa tarkemmin vielä taajamiin, kunnanosiin, kaupunginosiin ja kyliin. Kunnat ovat Suomen paikallishallinnon yksiköitä, joiden hallinto perustuu kunnan asukkaiden itsehallintoon. Kuntia valvotaan valtion aluehallintovirastojen toimesta. Suomen Kuntaliitto puolestaan toimii kuntien omana edunvalvontajärjestönä.

Suomessa on tunnettu kolme erilaista kuntamuotoa: maalaiskunta, kauppala ja kaupunki. Eri kuntamuodoilla oli erilainen oikeudellinen asema: kaupungeilla ja kauppaloilla oli tiettyjä tehtäviä, joita maalaiskunnilta ei vaadittu. Vuodesta 1977 lähtien Suomessa on tunnettu vain yksi kuntamuoto. Nykyinen kunta määritelmä sisältää myös kaupungit. Kaupungilla tarkoitetaan kuntaa, joka on ottanut käyttöön kaupunki-nimikkeen. Kaupungin asema ei nykyisin enää poikkea kunnan oikeudellisesta asemasta. Vuonna 2018 Suomessa on yhteensä 311 kuntaa, joista kaupunki-nimitystä käyttää 107 ja kunta-nimitystä 204 kuntaa. Viimeisimpänä kaupunki-nimityksen on ottanut käyttöön Kangasala, kun se päätti luopua kunta nimityksestä 1.1.2018 alkaen.

Kuntajaon historiaa

Kunnallishallinto oli vain kaupungeissa ennen vuoden 1865 uudistusta. Uuden kunnallisasetuksen mukaisesti myös maaseuduille oli perustettava kunnat, joiden rajat perustuivat sen aikaisten seurakuntien alueisiin. Muutos seurakuntiin perustuvaan kunnalliseen aluejakoon saatiin vasta 1926 kuntajakolailla, joka mahdollisti kirkollisesta jaosta riippumattoman kuntajaon. 1900-luvun alusta trendi Suomen kuntamäärissä oli kasvava aina vuoteen 1942 asti, milloin Suomessa oli 603 eri kuntaa. Alueluovutusten johdosta vuonna 1945 lakkautettiin 45 kuntaa, ja seuraavana vuonna vielä kymmenen kuntaa lisää koki lakkautuksen. Seuraavat kymmenen vuotta kuntamäärä pysyi noin 550 kunnassa. 1950-luvun puolivälin jälkeen uusia kuntia ei ole enää perustettu.

Kuntaliitokset ovat vähentäneet kuntien määrää huomattavasti

Kuntien määrä on vähentynyt tasaisesti sitten 1960-luvun puolivälistä. Erityisen huomattavaa kuntien väheneminen oli vuosina 1969 (15 kuntaa), 1973 (29 kuntaa) sekä 1977 (11 kuntaa). Kuntien väheneminen oli vähäistä 1978-2002 välisellä ajalla. Merkittäviä kuntien vähenemisiä tapahtui kuitenkin vuosien 2005 ja 2013 välillä. Suurin kuntien väheneminen tapahtui vuonna 2009, kun Suomesta hävisi kaikkiaan 67 kuntaa. Kuntien määrän väheneminen tapahtuu käytännössä kuntaliitoksilla, joissa kaksi tai useampi kunta liitetään yhteen joko vapaaehtoisetsi tai pakotettuna muodostaen yhden suuremman kunnan. Kuntaliitoksissa kunnat voidaan joko yhdistää kokonaisina tai kunta voidaan jakaa naapurikuntien kesken.

Suurin osa pienimmistä kunnista sijaitsee Ahvenanmaalla

Pinta-alaltaan pienin kunta on keskellä Espoota sijaitseva Kauniainen, jonka kokonaispinta-ala on vain 6 km² ja vastaakin kokoluokaltaan maailman toiseksi pienintä valtiota Monacoa. Väkiluvultaan Suomen pienimmät kunnat löytyvät Ahvenanmaalta, jonka saaristosta sijaitsee Suomen ylivoimaisesti pienin kunta. Sottungan kunnan väkiluku on vain 93, kun toiseksi pienimmän kunnan, niin ikään Ahvenanmaan maakuntaan kuuluvan Kökarin kunnan väkiluku on 237 henkeä. Pieniväkinen Sottunga on samalla myös pinta-alaltaan Suomen neljänneksi pienin kunta. Väestöntiheydeltään harvimmin asutut kunnat sijaitsevat Lapissa, missä kunnan kokonaispinta-ala on tyypillisesti suuri ja väkiluku pieni. Kaikista väljintä asuminen on Savukoskella, jonka väestöntiheys on 0,16 as./km².

Asukkaita eniten Uudenmaan kunnissa

Pinta-alaltaan Suomen suurimmat kunnat sijoittuvat Lapin sekä Pohjois-Pohjanmaan maakuntiin. Suomen maantieteellisesti suurimman kunnan titteliä pitää Inari, jonka kokonaispinta-ala on noin 17 333 neliökilometriä. Asukasluvultaan puolestaan Suomen suurimmat kaupungit sijaitsevat Uudenmaan maakunnassa. Väkiluvultaan isoimman kaupungin titteli on odotetusti Suomen pääkaupungilla Helsingillä, jossa on 645 482 asukasta. Helsinki on myös Suomen tiheinten asuttu kaupunki 3 012,8 asukkaalla neliökilometriä kohti ennen Kauniaista (1 631,2 as./km².) ja Keravaa (1 168,5 as./km²). Väkiluvultaan yli 200 000 asukkaan kaupunkeja ovat Helsingin lisäksi Espoo (280 247), Tampere (232 407), Vantaa (224 397) ja Oulu (202 058).

Kuntaliitokset – tulevaisuuden takuu vai uhka?

Kuntaliitoksella tarkoitetaan usean kunnan alueen yhdistämistä yhdeksi hallinnolliseksi yksiköksi. Yhdistyminen on poliittinen valinta, jonka tarkoituksena on taata kuntien elinvoimaisuus ja kehittyminen pitkällä aikavälillä. Kuntalaisille tarjottavien palvelujen laatu ja olemassaolo pyritään näin turvaamaan jatkossakin. Palvelujärjestelmän turvaaminen edellyttää kunnalla olevan palveluiden tuottamiseen vaadittavat taloudelliset ja henkilöresurssit. Kuntaliitos voidaan toteuttaa kolmella tavalla: jokin kunta, tai jotkin kunnat, lakkaa ja yhdistyy tiettyyn olemassa olevaan kuntaan. Toisaalta useampi kunta voi sulautua yhteen kokonaan uudeksi kunnaksi, tai vaihtoehtoisesti yhden kunnan alue jaetaan toisille niin, että alkuperäinen kunta lakkaa. Kuntaliitos voi siis tarkoittaa hieman eri asioita tilanteen mukaan.

Ennen kuntaliitoksen läpivientiä asiassa tehdään kuntien yhdistymisselvitys. Selvityksen tarkoitus on selvittää yhdistymisen edut, mahdolliset haitat ja kustannukset. Tässä yhteydessä kunnat myös laativat luonnoksen yhdistymissopimuksesta. Sopimuksessa sovitaan monista käytännön asioista kuten palveluiden ja elinkeinoelämän järjestämisestä. Mikäli yksittäisen kunnan taloudellinen tilanne selkeästi vaatii liittymistä toiseen kuntaan, mutta kunnan poliittinen johto tätä vastustaa, voi valtioneuvosto tehdä asiassa päätöksen ja toteuttaa niin sanotun pakkoliitoksen. Tämä lisäys lakiin tuli voimaan 2013, ja lisäys on sen jälkeen otettu käyttöön kaksi kertaa. Eli lähtökohtaisesti kunnat itse päättävät yhdistymisestään, mutta erityisissä kriisikunnissa voidaan valtion toimesta tehdä pakottavia päätöksiä.

Kuntaliitosten kehitys ja nykytilanne

Toteutuneiden kuntaliitosten määrä on vaihdellut merkittävästi sen jälkeen, kun ensimmäiset liitokset vietiin läpi viime vuosisadan alkupuolella. Kokonaisuudessaan suomalaisten kuntien määrä on vähentynyt huomattavasti sitten noiden aikojen, ja Kuntaliiton tilastojen mukaan vuonna 2018 Suomessa on 311 kuntaa Ahvenanmaan kunnat mukaan lukien. Käsityksen kuntien lukumäärän kehityksestä saa, kun vertaa lukua vuoteen 1955, jolloin Suomesta löytyi kuntia Valtiovarainministeriön mukaan 547. Viime vuosina liitokset ovat vähentyneet entisestään, vaikka kuntien yhdistymisselvityksiä tehdäänkin yhä ahkerasti. Vuoden 2009 ennätysvuodesta on tultu luvuissa melkoisesti alaspäin, ja esimerkiksi vuoden 2017 alussa toteutui kaksi kuntaliitosta. Vuonna 2018 yhdistymisiä ei toteutunut lainkaan.

Monta etua yhdistymisestä

Kuntien yhdistymisistä on käyty vilkasta keskustelua 2000-luvun alusta lähtien. Liitosten puoltajat näkevät, että ne tuovat mukanaan kunnille selkeitä hyötyjä. Varmasti suurin pitkän ja keskipitkän aikavälin hyöty on taloudellinen: yhdistettyjen palvelujen tuottaminen on mahdollista toteuttaa tehokkaammin. Erityisesti hyvin pienet kunnat säästävät suuria summia, kun omaa kunnallishallintoa ei enää tarvita. Myös henkilöstöresursseihin saadaan lisää osaamista ja joustavuutta. Lähes jokainen työntekijä ja myös kuntalainen hyötyy siitä, että hallintoa on hoitamassa yhden sijasta useampi henkilö. Pienessä kunnassa myös vuosittaisen budjetin haavoittuvuus on merkittävä ongelma: jopa yhden kuntalaisen korkeat sairaanhoitokulut voivat johtaa kunnan talousongelmiin.

Myös haittoja löytyy

Kuntaliitoksilla on myös monia vastustajia, ja kriittisen arviot liitosten toimivuudesta keskittyvät usein muutamaan ydinasiaan. Näitä ovat paikallisen päätöksenteon katoaminen, palvelujen siirtyminen kauemmas ja luvattujen säästöjen puuttuminen. Paikallisen päätöksenteon siirtymisen kauemmas koetaan usein rikkovan EU:ssa käytössä olevaa subsidiariteettiperiaatetta eli ajatusta siitä, että poliittisten päätösten tulee tapahtua mahdollisimman lähellä kansalaisia. Kun kunnat yhdistyvät, myös päätöksenteko siirtyy monelle tuntemattomaan foorumiin. Palvelujen siirtyminen maantieteellisesti kauemmas on monelle puhdas tosiasia, joka hankaloittaa elämää huomattavasti. Ja mitä säästöihin tulee, näyttäisi siltä, että suurin osa yhdistyneistä kunnista ei ole onnistunut parantamaan taloudellista asemaansa toivotulla tavalla.

Keskusteluun realismia ja kaukonäköisyyttä

Kuntaliitoksista käytävä hektinen keskustelu näyttäisi tällä hetkellä olevan jossain määrin tauolla, mutta puheeksi tullessaan asia herättää yhä voimakkaita tunteita niin poliitikoissa kuin tavallisissa kansalaisissakin. Keskustelua hankaloittaa monesti se, että liitosten haitat ovat välittömästi toimeenpanon aikaan ilmeiset, kun taas edut ja hyödyt näkyvät hitaasti, ja esimerkiksi erilaiset taloudelliset säästöt saadaan joissain tapauksissa vasta hyvin pitkän ajan kuluttua. Tärkeää onkin muistaa, että kuntaliitosten takana on ajatus tulevaisuuden hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä, eli yhdistymisillä pyritään vastaamaan tuleviin haasteisiin. Toisaalta on tietysti tärkeää valvoa, että toimenpiteet todella vastaavat näihin haasteisiin, eikä muutoksia tehdä vain niiden itsensä vuoksi.

Suomen kuntien kehitys

Suomi on jaettu eri kuntiin, jotka puolestaan toimivat paikallishallinnon yksikköinä. Kunnilla on Suomessa pitkä historia, sillä jo keskiajalla maassamme oli lainsäädäntö, joka asetti kaupungeille oman erikoislainsäädäntönsä suhteessa maaseutuun. Esimerkkinä tästä voidaan mainita se seikka, että vielä ennen 1734 lakia kauppaoikeus ja rikoslaki erosivat toisistaan maaseudulla ja kaupungissa. Suomi sai kunnallisen itsehallinnon vuonna 1865. Tuon vuoden helmikuun kuudentena päivänä annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maalla. Säädyille oli tehty esitys jo vuonna 1863, ja sen esikuvana oli toiminut Ruotsin kunnallisasetus. Kuntajaon pohjana toimi seurakuntajako, ja kunnallishallintoon siirtymiselle annettiin kymmenen vuoden määräaika, joka päättyi vuonna 1875. Evankelis-luterilaisten seurakuntien lisäksi maakuntien jaon pohjana olivat kappeliseurakunnat ja joissakin tapauksissa seurakunnille alisteisista kappeliseurakunnista tuli itsenäisiä kuntia.

Se, onnistuttiinko perustamaan rukoushuonekunta, kappeliseurakunta tai itsenäinen seurakunta, riippui kyläläisistä. Heidän oli päätettävä, halusivatko he ja oliko heillä taloudellisia resursseja rakentaa rukoushuone, kappeli tai kirkko sekä kustantaa papiston apulaisen, kirkkoherran tai kappalaisen palkka. Köyhemmät ja harvemmin asutut alueet muodostivat pinta-alaltaan suuria kuntia, ja käänteisesti varakkaat ja tiiviisti asutetut alueet muodostivat lukuisia pieniä kuntia. Maaseudulla esimerkiksi poliisin ja maistraatin kustannukset hoidettiin valtion varoin kihlakunnissa, kun taas kaupungeissa kyseiset kulut maksettiin kaupungin omista varoista. Kaupungit olivatkin yllättävän pitkään vastuussa maistraattien ylläpitämisestä, sillä vastuu siirtyi valtion harteille vasta vuonna 1964. Tuolloin tapahtui ns. uusien kaupunkien perustaminen. Tämä tarkoitti sitä, että kaupungiksi muuttuminen kävi helpommaksi ja ero pienen kaupungin ja suuren teollistuneen maakunnan välillä pieneni.

Kunnat Suomen itsenäisyyden aikana

Suomen tultua itsenäiseksi oli edessä uusien lakien säätäminen. Vuosina 1917-1919 säädettiin kuntalait ja perustuslait, joiden pohjalta kuntahallinnon perusteeksi määrättiin yleiset, yhtäläiset, salaiset ja suhteelliset vaalit. Vuonna 1925 tehtiin säädös, jonka mukaan kuntajako ei riippunut enää evankelis-luterilaisten seurakuntien jaoista tai muistakaan ulkoisista jaoista. Tämän muutoksen jälkeen seurakuntien ja kuntien lukumäärän välinen korrelaatio katosi. Pienillä kunnilla oli vaikeuksia täyttää kaikkia tehtäviään, joten vuonna 1932 tehtiin kunnille mahdolliseksi muodostaa kuntayhtymiä, joita löytyy nykyään esimerkiksi terveydenhuollon puolelta. Seuraava merkkipaalu oli vuosi 1949, jolloin kuntia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistettiin kunnallislain uudistuksessa. Muutoksiin kuului mm. se, että kaikentyyppisiin kuntiin tuli pakolliseksi viraksi kunnanjohtajan virka. Vuonna 1970 otettiin seuraava askel, kun perustettiin kunnallinen työmarkkinalaitos palkkojen yhtenäistämistä varten.

Uudistuksia

Vuonna 1977 asetettiin uusi kunnallislaki, joka käytännössä poisti kaupunkien, maalaiskuntien ja kauppaloiden väliset juridiset erot. Kauppala on vanha käsite, joka tarkoitti maalaiskuntaan kuuluvaa epäitsenäistä kauppalaa tai kaupunkimaista kuntaa, jolla ei ollut vanhojen kaupungin taikka uusien kaupunkien oikeuksia ja velvollisuuksia. Muutokset jatkuivat vuonna 1989 jolloin alkoi ns. ”vapaakuntakokeilu”. Kokeilun myötä esimerkiksi Raisio kertoi vuonna 1997 karsineensa päätöksenteon tarpeetonta moniportaisuutta ja saaneensa uutta tehokkuutta hallintoonsa. Vuonna 1993 tehtiin päätös, jonka perusteella luovuttiin kuntien menoja vastaavien valtionapujen tarkasta määrittelemisestä: tämä mahdollisti, että kunnat saattoivat käyttää laskennallisin perustein saadut jako-osuudet oman harkintansa mukaisesti. Tämä ei kuitenkaan poistanut velvollisuutta täyttää kuntien lakisääteisiä tehtäviä. Uudistus helpotti kuntien saneeraamista taloudellisesti vaikeana aikana, jolloin Suomi kärsi lamasta. Vuonna 1995 voimaan tullut uusi kuntalaki puolestaan kasvatti kuntien autonomiaa.

Kuntaliittojen historiaa

1900-luvun alkupuolella perustettiin keskusjärjestöjä valvomaan kuntien valtakunnallisia etuja sekä kehittämään kuntien välistä yhteistyötä. Kaupungeilla ja kauppaloilla oli oma etujärjestönsä, mutta sellainen puuttui maalaiskunnilta aina vuoteen 1921, jolloin perustettiin Maalaiskuntien liitto. Liitto valvoi suomenkielisten maalaiskuntien etuja. Vuonna 1926 perustettiin puolestaan ruotsinkielinen Finlands Svenska Landskommuners Förbund. Kaksikieliset maalaiskunnat kuuluivat jompaankumpaan järjestöön. Elinkeinorakenteen muuttuessa maalaiskunta-termi kävi vanhaksi, ja suomenkielinen liitto otti nimekseen Suomen Kunnallisliitto vuonna 1969. Ruotsinkielinen liitto muutti nimensä Finlands Svenska Kommunförbundiksi seuraavana vuonna. Vuonna 1993 nähtiin iso fuusio, kun kuntien keskusjärjestöt liittyivät yhteen kunnallisen työmarkkinalaitoksen, Sairaalaliiton, Suomen maakuntaliiton ja Suomen ammattioppilaitosten liiton kanssa. Näin syntyi Suomen Kuntaliitto. Liiton toimintaan osallistuvat kuntien ohella myös maakuntien liitot, sairaanhoitopiirit sekä myös muut kuntayhtymät. Liiton tavoitteena on edistää mm. kuntien ja kuntayhtymien toimintaedellytyksiä ja elinvoimaa.

Suomalaisen verotuksen pääpiirteet

Suomi on kansainvälisesti tunnettu korkeasta verotuksestaan. Suomi verottaa Suomessa asuvia henkilöitä ja sekä sen alueella toimivia yrityksiä ja yhteisöjä. Veroja kerätään rahoittamaan yhteiskunnallisia palveluita, joita takaavat muun muassa valtio, kunnat sekä kansaneläkelaitos. Suomessa verotus perustuu pääasiassa kansalliseen lainsäädäntöön, mutta myös Euroopan Unioni käsittelee Suomen verotukseen vaikuttavia asioita. Kunnilla ja seurakunnilla on oikeus päättää itse veroprosentistaan tietyissä lain asettamissa rajoissa. Verot voidaan jakaa kahteen eri luokkaan riippuen siitä, kenelle vero päätyy maksettavaksi ja kuinka veron suuruus määräytyy. Välillisessä ja välittömässä verossa on kyse siitä, kuka loppujen lopuksi suorittaa veron. Ensiksi mainittu tarkoittaa tilannetta, jossa vero siirretään maksettavaksi toiselle. Esimerkiksi arvonlisäverossa on kyse välillisestä verosta, sillä vero määrätään myyjälle, joka lisää veron tuotteen hintaan ja näin veron maksajana on kuluttaja. Välittömässä verossa maksajana toimii itse verovelvollinen, esimerkiksi palkansaaja maksaessaan veron saamastaan palkasta. Verot voidaan niin ikään jaotella veron suuruuden määräytymisen perusteella suhteelliseen ja progressiiviseen veroon. Suhteellisessa verossa kaikki maksavat veroa tietyn kiinteän prosenttiosuuden riippumatta veron kohteen arvosta. Progressiivisella verotuksella puolestaan tarkoitetaan veroa, jossa veroprosentti riippuu veron kohteen arvosta. Progressiivisessa verotuksessa veroprosentti on sitä suurempi, mitä arvokkaampi verotuksen kohde on.

Yksityishenkilön verotus

Tuloverolaki on yksityishenkilön verotusta koskeva yleislaki. Lain mukaan yksityishenkilö on Suomessa yleisesti verovelvollinen asuessaan Suomessa tai mikäli hän jatkuvasti oleskelee Suomessa yli 6 kuukauden ajan. Yleisesti verovelvollista verotetaan hänen Suomesta että ulkomailta saamistaan tuloista. Rajoitetulla verovelvollisuudella tarkoitetaan puolestaan niiden henkilöiden verotusta, jotka eivät kuulu yleisen verovelvollisuuden piiriin. Tällöin kyse on henkilöiden verottamisesta, jotka eivät asu Suomessa. Pääsääntöisesti henkilön katsotaan kuuluvan yleisen verovelvollisuuden piiriin ulkomaille muuttovuosi sekä sitä seuraavat kolme vuotta. Tästä säännöstä voidaan kuitenkin poiketa tietyin edellytyksin. Rajoitetun verovelvollisuuden piiriin kuuluva henkilön on suoritettava Suomeen veroa vain tuloista, jotka on Suomesta ansainnut. Yksityishenkilöä verotetaan Suomessa hänen saamastaan rahasta tai rahanarvoisista eduista. Nämä henkilön tulot jaetaan ansiotuloihin sekä pääomatuloihin, joita kumpaakin verotetaan eri tavoin. 1) Pääomatulolla tarkoitetaan lähtökohtaisesti tuloa, joka on syntynyt muun varallisuuden tuottamana, esimerkiksi omaisuuden luovutuksesta saatuna voittona tai vuokraamisesta saatuna vuokratulona. Ansiotuloiksi luetaan puolestaan kaikki muut tulot kuin pääomatulot. 2) Ansiotuloa on muun muassa palkkatulot sekä eläke. Ansiotulon verottamista varten verotettava tarvitsee verokortin, josta ilmenee ansiotuloveron suuruus. Ansiotuloa verotetaan progressiivisesti, kun taas pääomatulon verotuksessa on kyse suhteellisesta verosta. Kaikki yksityishenkilön verotettavat tulot verotetaan joko pääoma- tai ansiotuloina.

Verotusmenettely sekä verotuspäätösten oikaiseminen

Suomessa verotuksen toimittamisesta huolehtii pääasiassa Verohallinto. Verohallinto jakaantuu alueellisiin verovirastoihin, jotka edelleen piireittäin verotoimistoihin. Verotoimistoiden tehtävänä on käytännön verotustyöstä huolehtiminen sekä keräämiensä varojen tilittäminen eteenpäin veronsaajille. Näitä veronsaajia ovat yhteiskunnallisia palveluita ylläpitävät valtio, kunnat ja Kansaneläkelaitos. Niin ikään kirkollisvero tilitetään evankelisluterilaisille sekä ortodoksisille seurakunnille. Tullilaitos huolehtii puolestaan tullitoimenpiteiden sekä valmisteveron toimittamisesta sekä valvonnasta. Niin ikään Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi kerää veroja sekä veroluontoisia maksuja. Yritysten verotuksessa Suomessa huolehtii Verohallinnon alla toimiva Yritysverotusyksikkö. Suurimpien yritysten verottamisen puolestaan suorittaa yksilön alainen Konserniverokeskus. Yritysten verotus Suomessa riippuu siitä, missä yhtiömuodossa yritystoimintaa harjoitetaan. Yksityisen elinkeinonharjoittajan sekä kommandiittiyhtiön ja avoimen yhtiön yhtiömiesten verotus muistuttaa sikäli yksityishenkilön verotusta, että tuloksesta osa verotetaan pääomatulona ja osa ansiotulona. Osakeyhtiön verotus puolestaan tapahtuu yhtiön tuloksesta verotettavalla suhteellisella yhteisöverolla. Verotuspäätökset ovat valituskelpoisia. Ensimmäisenä asteena on hallinnon sisäisesti hoitama verotuksen oikaisumenettely, jossa voidaan tiettyjen edellytysten täyttyessä korjata verotuspäätöksessä olevia virheitä. Verovelvollinen voi hakea muutosta verotukseensa oikaisuvaatimuksella, mikäli hän katsoo, että verotuksessa on tapahtunut virhe. Verotuksen oikaisu voi tapahtua sekä verovelvollisen eduksi että haitaksi. Mikäli oikaisumenettely ei tuota tulosta, voidaan verotuspäätöksestä valittaa alueelliseen hallinto-oikeuteen, josta tapaus viime kädessä voi päätyä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavaksi.

Suomen lukuisat kunnat

Suomen perustuslaissa todetaan, että ”Suomi jakaantuu kuntiin, joiden hallinnon tulee perustua kunnan asukkaiden itsehallintoon”. Lisäksi kuntajakolain mukaan ”Asukkaiden itsehallintoa, palvelujen järjestämistä ja yleistä hallintoa varten Suomi jakaantuu kuntiin.” Vuoden 2018 alussa Suomessa oli 311 kuntaa, joista 117 oli kaupunkeja. Kaupunki on nimitys, jonka kunta voi ottaa itselleen, mutta jolla ei ole juridista merkitystä. 2000-luvulla on toteutettu monia kuntaliitoksia, ja vuosituhannen vaihteessa kuntien lukumäärä oli 452. Enimmillään Suomessa on ollut kuntia yli kuusisataa kappaletta 1940-luvun alkupuoliskolla. Suomessa vakituisesti asuvat ovat jonkin kunnan jäseniä, ja tämä kotikunta määräytyy vakituisen asuinpaikan mukaan. Keskimäärin Suomen kunnat ovat asukasmääriltään melko pieniä. Vuonna 2017 kunnan keskimääräinen asukasluku oli 17 727 asukasta. Vuoden 2018 alussa Suomessa oli yhdeksän yli 100 000 asukkaan kaupunkia: Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu, Turku, Jyväskylä, Lahti ja Kuopio. Asukasmäärällä mitattuna Suomen pienin kunta on Sottunga Ahvenanmaalla, ja manner-Suomen pienin kunta on Luhanka. Suurin puolestaan on Helsinki. Pääkaupunkiseudulla eli Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla asuu 1 155 000 suomalaista.

Jättiläisiä ja lilliputteja

Kunta muodostuu useimmiten yhdestä tai useammasta taajamasta ja sitä ympäröivästä maaseudusta eli haja-asutusalueesta. Useimmiten taajama kuuluu vain yhteen kuntaan, joskus kuitenkin erityisesti suuren kaupungin taajama voi jatkua useammankin kunnan alueelle, kuten Helsingin, Tampereen ja Turun keskustaajamat. Keskustaajamalla tarkoitetaan taajamaa, jossa sijaitsee kunnan hallinto tai joka on kunnan talouden kannalta merkittävä. Suomen kunnat ovat pinta-alaltaan hyvin eri kokoisia. Pinta-alaltaan suurin kunta on Inari (17 333,65 km²), sitä seuraavat Sodankylä, Enontekiö, Kittilä ja Rovaniemi. Pienin kunta puolestaan on Kauniainen, jonka pinta-ala on kuusi neliökilometriä. Neljä seuraavaksi pienintä kuntaa ovat Kaskinen, Maarianhamina, Sottunga ja Kerava. Kuntien keskimääräinen pinta-ala on 1 088,26 km², ja lähimpänä keskiarvoa on Haapavesi. Suomi on verrattain harvaan asuttu maa, ja keskimääräinen asukastiheys onkin vain 18,1 asukasta neliökilometrillä. Tiheimmin asuttu kunta on Helsinki, jossa maaneliökilometriä kohti on 2933 henkilöä. Kauniainen, Kerava ja Järvenpää yltävät myös yli tuhannen henkilön asukastiheyteen. Utsjoki, Enontekiö ja Savukoski ovat harvimmin asuttuja kuntia, sillä niissä asuu keskimäärin noin 0,2 asukasta neliökilometrillä.

Kuntien tehtävät

Kunnanvaltuusto on kunnassa ylintä päätösvaltaa käyttävä elin, joka valitaan vaaleilla joka neljäs vuosi. Kunnanvaltuusto valitsee kunnanhallituksen, joka puolestaan vastaa kunnan hallinnosta sekä valtuuston päätösten toimeenpanosta. Kunnanjohtaja toimii virkasuhteessa ja on kunnanhallituksen alainen, hän johtaa kunnan hallintoa ja taloutta. Lisäksi kunnalla on erilaisia lautakuntia, jotka valmistelevat asioita kunnanhallitukselle. Kunnilla on lukuisia tehtäviä, joista osa on lakisääteisiä ja osa kuntien itselleen ottamia. Pakollisia palveluita ovat esimerkiksi lasten päivähoito, perusopetus, sosiaalihuolto, terveydenhuolto ja vanhustenhuolto. Myös mm. kirjastopalvelut, lastensuojelu, päihdehuolto sekä nuoriso- ja liikuntapalvelut kuuluvat kuntien tehtäviin. Kuntien tulee huolehtia mm. kaavoituksesta, jätehuollosta sekä teiden ja katujen ylläpidosta. Kuntien ei kuitenkaan tarvitse suoriutua kaikista tehtävistä itse, vaan palveluita voidaan tuottaa myös esimerkiksi yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Kuntien välinen yhteistyö voi olla lakisääteistä tai vapaaehtoista. Lakisääteistä yhteistoimintaa ovat esimerkiksi sairaanhoitopiirit, joihin kunnat kuuluvat. Kunnat voivat tehdä yhteistyötä keskenään esimerkiksi isäkuntamallin mukaisesti tai muodostamalla kuntayhtymiä. Isäkuntamallissa kunta antaa tehtävän hoidon toiselle kunnalle. Kunnat voivat tehdä yhteistyötä palvelujen tuottamisessa myös yhteisöjen ja yritysten kanssa.

Suomalaiset kunnat

Vuonna 2018 Suomesta löytyy yhteensä 311 kuntaa, joista 295 sijaitsee Manner-Suomessa ja 16 Ahvenanmaalla. Kaikki Suomen asukkaat asuvat jossain näistä Suomen kunnista. Monet jopa viettävät suurimman osan elämästään oman kotikuntansa rajojen sisäpuolella. Suomalaisille kunta ei siis ole vain hallinnollinen yksikkö, vaan oma kotipaikka, jolla on ainutlaatuinen identiteetti. Sillä on korvaamaton merkitys suomalaisille ja heidän itseymmärrykselleen. Eri kuntien omaleimaisuus perustuu muun muassa niiden luontoon, nimeen, vaakunaan, historiaan, kieleen ja paikalliseen kulttuuriin. Nämä seikat kietoutuvat yhteen ihmisten mielissä ja saavat heidät samaistumaan omaan rakkaaseen kotikuntaansa.

Kunnalla on myös merkitystä julkishallinnon kannalta. Nykymuotoiset kunnat saivat alkunsa autonomian aikaan vuonna 1865, jolloin säädettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Nykyään myös Suomen perustuslaissa sanotaan, että ”Suomi jakaantuu kuntiin, joiden hallinnon tulee perustua asukkaiden itsehallintoon”. Tämän itsehallinnon nojalla kunnat hoitavat yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka ovat sen itse valitsemia tai laissa sille säädetty. Näitä tehtäviä ovat esimerkiksi perusopetus, terveydenhuolto, sosiaalitoimet, kirjasto- ja tietopalvelut, toimeentulotuki sekä vesi-, jäte- ja energiahuolto. Suomalaisten elämä on monilta osin kietoutunut yhteen kunnan kanssa ja on vaikeaa kuvitella suomalaista yhteiskuntaa ilman kuntia.

Kuntamuodot

Suomessa kuulee usein jonkun ihmettelevän, mitä eroa tarkalleen on kunnan ja kaupungin välillä. Vastaus kuuluu, että se on yksi kolmesta kuntamuodosta, joita on esiintynyt Suomessa vuoteen 1977 asti, jolloin kaikki kuntamuodot yhdenmukaistettiin. Oikeudellisesti kaupunki erosi muista kuntamuodoista ja maaseudusta niin, että sillä oli muun muassa kaupankäyntiin liittyvät laajemmat oikeudet ja lait. Maalaiskunta oli taas vastaavasti pienempi itsehallintoalue, jotka olivat yleensä kylämaisia asumuskeskittymiä. Siitä eteenpäin kaupunki-nimen käyttäminen on ollut kunnille vain ilmoitusluontoinen asia ja sillä on enää symbolista merkitystä. Vain harvat kunnat hakevat enää virallisesti oikeutta kutsua itseään kaupungiksi.

Aluerakenne

Lähes kaikki suomalaiset kunnat koostuvat yhdestä tai useammasta taajamista ja niitä ympäröivästä maaseudusta. Pienissä maaseutumaisissa kunnissa asutaan tyypillisesti kylämaisissa asutuksissa, vaikka monessa tapauksessa ihmiset ja asunnot voivat olla myös tasaisesti hajallaan ympäri kuntaa. Pienillä maaseutumaisilla kunnilla on yleensä kylien lisäksi erillinen keskustaajama, jossa sijaitsee kunnan pääkirkko. Tästä taajamasta saatetaan myös joskus käyttää nimitystä kirkonkylä. Kaupunkimaiset kunnat ovat maaseutumaisia kuntia tiheämpiin asuttuja ja niissä sijaitsee enemmän erilaisia hallinnon, terveydenhoidon ja koulutuksen toimintoja. Lisäksi näissä kunnissa perinteinen maatalous on korvattu teollisilla tuotantolaitoksilla ja pääasiallisina elinkeinoina on tuotteiden jalostus ja palvelut.

Kunnanvaakunat

Jokaisella kunnalla on Suomessa oma virallinen vaakuna, jota käytetään kunnan heraldisena tunnuksena. Sen tarkoituksena on kuvastaa muuan muassa kunnan luonnetta, historiaa, luontoa, ihanteita ja muita sille tunnusomaisia piirteitä. Maalaiskunnille vaakunoiden käyttöoikeus myönnettiin vuonna 1949 säädetyn kunnanvaakunoita koskevan lakipykälän myötä. Sitä aikaisemmin vaakunan käyttäminen oli mahdollista vain kaupungeille, jotka olivat maalaiskuntia isompia hallintoalueita. Kunnanvaakunoiden lisäksi Suomessa on myös käytössä kotiseutu- ja perinnevaakunoita, jotka ovat lakkautettujen tai toisiin kuntiin liitettyjen kuntien entisiä vaakunoita. Useimmat Suomessa käytettävät kunnanvaakunat ovat suunnitelleet heraldikot Gustaf von Numers, Olof Eriksson ja Ahti Hammar.

Päätöksenteko

Kuntien päätöksentekoa säätelevät suurimmalta osin kuntalaki ja hallintolaki. Kuntalaissa on säädetty, että ylintä päätösvaltaa kunnassa käyttää kunnanvaltuusto, johon valitaan edustajat ja varaedustajat kunnallisvaaleilla joka neljäs vuosi. Kunnanvaltuuston tehtäviin kuuluu muun muassa päättää kunnan toiminnasta ja miten kunnan rahoja käytetään, valita jäsenet eri toimielimiin sekä valvoa niiden toiminnan lain- ja tarkoituksenmukaisuutta. Kuntien päätöksentekoa ohjaa myös eri lautakunnat, joiden tehtävänä on valmistella asioita kunnanhallitukselle ja käyttää itsenäistä päätösvaltaa jossain asioissa. Lisäksi jokaisella kunnalla on hallitus, jonka jäsenet nimittää kunnanvaltuusto. Se valmistelee kunnanvaltuuston käsittelemät asiat sekä kantaa vastuun kunnan hallinnosta ja taloudesta.